Tiede vai uskonto? Äly vai rakkaus?

Nämä kaksi kysymystä kiehtovat ja askarruttavat tämän ajan ihmistä. Ne jakavat ihmisiä kenties yhtä paljon kuin poliittiset suuntaukset ja uskonnot ovat tehneet kautta aikojen. Tiede on historiallisestikin asettunut uskontoa vastaan. Näiden kahden kamppailu on kovin turhaa ja dualistista. Nykyaikana Rakkaus ja älykin asetetaan usein toisiaan vastaan. Mitä olisikaan maailma, jossa nämä vastakkain asetetut puolet voisivat elää ykseydessä ja rinta rinnan?

Tiede vai uskonto?

Tieteestä on tullut monella tapaa uskonto, jossa tieteentekijät olettavat kaikkien luottavan ja uskovan tieteen ainutkertaisuuteen tiedon tai totuuden torvensoittajana. Monet tieteilijät ja siihen uskovat näyttävät olevan tätä mieltä. Ystäväni JD Messinger sanoi minulle kerran yhdessä keskustelussamme: ”Tiede on uskomusta, jonka kaikkia löydöksiä ei ole pystytty näyttämään toteen – ne ovat vain olettamuksia. Uskonnot sen sijaan ovat tiedettä, jota on koeteltu satoja, jopa tuhansia vuosia, ja ne sisältävät hengellisiä harjoituksia ja rukouksia, ja ne on havaittu toimiviksi.” Tämä toteamus kuvaa hyvin tieteen keskeneräisyyttä ja sitä vaaraa, joka siihen luottamisessa piilee. Onko meidän siis viisasta luottaa tieteeseen ja sen kaikkivoipaisuuteen?

Minun mielestäni tieteestä – erityisesti lääketieteestä – on ollut meille enemmän kuin hyötyä hoitaessamme ja parantaessamme ihmisiä vakavistakin sairauksista. Lääketiede on pelastanut lukemattomia ihmisiä jatkamaan elämäänsä huolimatta vakavasta sairaudesta, johon tämä olisi väistämättä menehtynyt hyvinkin pian. Lääketiede on kehittyessään löytänyt aina soluista ja molekyyleistä, bakteereista ja viruksista lähtien monenlaista, joka auttaa meitä ymmärtämään kehoamme ja terveyttämme paremmin. Kiitos tästä kuuluu lukemattomille tieteilijöille, jotka ovat vuosisatojen kuluessa henkensä tai vapautensa uhalla tutkineet ihmisen anatomiaa ja sisuskaluja elin elimeltä. Tokihan meillä on ollut iloa ja hyötyä muistakin tieteenaloista; olemme saaneet nauttia tietokoneista ja muusta elämää helpottavista elektronisista ja digitaalisista laitteista sekä monenmoisista kulkuvälineistä. Onko kuitenkaan elämän fyysinen helpottaminen ainoa asia, jota ihmisenä tarvitsemme?

Tiede on saanut aivan viime vuosien kuluessa arvaamattoman aseman. Se koettaa selittää varmalla tavalla, ettei maailmaa olisi luotu, vaan että se loi itse itsensä. Tässä keskustelussa on se hauska piirre, ettei siinä ole päätä eikä häntää. Kuka loi maailman, joka loi itsensä? Kuka loi alkuaineet ja tilan, jossa tuntemamme maailma syntyi? Lopulta tiede palaa mahdottomaan, eli siihen, ettei olemassaoloamme yksinkertaisesti voi selittää fyysisesti tai tieteellisesti.

Tieteellä on kolmaskin puoli, joka on ihmiskunnan näkökulmasta katsottuna vaarallinen ja turha – turha siksi, että sen vaarat ja riskit ovat suuremmat kuin hyöty. En ole ainut, joka on varoittanut tämän kaltaisesta kehityksestä, nimittäin robotiikasta ja tekoälyn kehittämisestä. Robotiikka on vaarallinen suuntaus, joka vie kaiken ihmisen käsillä tekemisen ja oman ajattelun minimiin. Tieteestä, laitteista ja erilaisista koneista sekä elektroniikasta on ollut hieno apu elämässämme, mutta sillä on varjopuolensa: se uhkaa omaa älyllistä ja rationaalista toimintaamme. Käsillä tekemällä ja itse ajattelemalla aivomme ja taitomme kehittyvät. Nyt tämä suunta on kääntynyt laskuun. Tämän kehityksen johdosta olisimme uudestaan kykenemättömiä tekemään saati ajattelemaan mitään järkevästi. Tekoäly ja robotit tekevät kaiken puolestamme. Tohtorit JJ ja Desiréé Hurtak ovat etunenässä itse tieteilijöinä puhuneet tämän asian vaaroista jo vuosia. JJ Hurtak sanoi muutama vuosi sitten, että ihmisen tyhmennyttyä meidän on vaarana joutua vieraan älyn valtaan. Itse en menisi ehkä näin pitkälle, mutta meidän tulisi ajatella

nenäämme pidemmälle, kauas tulevaisuuteen, ihmisen näkökyvyn tuolle puolen.

Meidän tulisi alkaa kiinnostumaan oman viisautemme kehittämisestä älymme sijaan, älyämme ja aivojamme kuitenkaan unohtamatta. Ne tarvitsevat ravinnokseen pohtimista ja aprikointia – siis tekemistä! Älkäämme unohtako tätä. Lukeminen, ajatteleminen ja ongelmanratkaisu ovat hyvästä ja pitävät meidät olemassa täällä aineessa. Kuitenkin viisautemme kehitys tämän ohella on se, mikä nostaa ihmiskuntamme uudelle tietoisuuden tasolle ja jonka kautta voimme nousta suurten ihmiskuntien joukkoon sekä lopulta kaikkien aikojen ihmiskunnaksi!

Älyllä ja oman järkemme käytöllä on siis suuri osuus kaikessa tässä, mutta uskonnot ovat kautta aikojen koettaneet rajoittaa tavallisen ihmisen liiallista kehitystä. Lukutaito ja koulutus alkoivat kuitenkin nakertamaan kirkon valtaa maailmassa. Mitä useammat ihmiset oppivat lukemaan, sitä enemmän heidän maailmansa avartui ja tietoisuutensa kehittyi. Uskonnolla oli kuitenkin osansa tässä kaikessa. En ole varmasti ainoa joka ajattelee, että ihmiselämään kuuluu usko johonkin korkeampaan voimaan ja sen kaikkivoipaisuuteen. Ilman uskoa olisimme aikojen saatossa olleet hukassa. Me ihmiset suojattomina ja heikkoina tarvitsimme, ja yhäkin suurelta osin tarvitsemme, jonkin peruskallion tai turvan, johon voimme luottaa. Voimme kai sanoa, että kaikkina aikoina on maailmassa ollut mullistuksia, ja elämämme on ollut koko ajan muutoksessa johonkin suuntaan.

Uskonto on jossain muodossa aina ollut olemassa. On ollut Ammon-Ra, Allah, Ukko, Thor, Aurinko, Brahma, Tao, Buddha, Shinto, Khrisna ja tuhannet muut jumalat, joita ihminen on palvonut ja rakastanut. Erilaiset jumalat, uskomukset yms. ovat olleet turvanamme ja opastajinamme. Vuosituhansia kestäneessä historiassamme olemme aina uskoneet johonkin. Uskonnolla on ollut hyvinä puolina myös harjoittaminen ja uskonnolliset menot. Uskonto on asettanut siveelliset, moraaliset ja kaikki muut rajat ulkoiselle ja sisäiselle elämällemme. “Näitä ja noita asioita toteuttamalla valaistut, pelastut, pääset yhteyteen Jumalasi kanssa.” Nämä moninaiset harjoitukset ja menot ovat koeteltuja ja tutkiskeltuja monelta kantilta ja suunnalta, jokaisen harjoittajansa näkökulmasta. Tämä on totisesti paljon tieteellisempää kuin tiede itse.

Uskonto on kuitenkin aikojen kuluessa aina myös pyrkinyt ottamaan hallitsijan roolin ihmisten mielissä ja elämässä. Katolinen kirkko on koko olemassaolonsa aikana pyrkinyt hallitsemaan kaikkea: ajattelua, siveyttä, maita, kansoja ja hallitsijoita. Vatikaani upotti vuosisatojen aikana miljoonia yrittäessään ostaa, pakottaa tai kiristää valtaapitäviä. Sama asia on toki toistunut kaikissa kristillisissä maissa, esimerkiksi vaikka Suomessa; muistan hyvin vielä 1990-luvun, jolloin kirkko yritti vielä sensuroida mitä televisiossa näytetään, mutta tullessamme 2000-luvulle kaikki muuttui. Kirkon valta katosi taustalle ainostaan mielipidevaikuttajaksi.

Toki kirkon vallan vähenemisestä seurasi myös aikamoinen hämmennyksen aika; ihmiset olivat tottuneet sääntöihin, normeihin ja etiketteihin. Nyt kaikki tämä katosi. Saimmekin yhtäkkiä ajatella, olla ja puhua mitä halusimme. Tästä ovat esimerkkeinä monet viihdeohjelmat, joissa saa nykyisin tehdä ja sanoa mitä vain. Katsoin yhtenä alkuiltana ohimennen jotain show’ta Yleltä noin minuutin ajan, jossa oli muuten aivan normaali näky: joku mies tarjoilemassa seurueelle juomia. Ei tässä vielä mitään, mutta mies oli alasti…

Normit ovat muuttuneet ja ajattelin nauraen, että siellä 1900-luvun kirkonisät kääntyvät haudoissaan järkytyksestä, mihin maailma on menossa. Kaikki muuttui, mutta uskon ihmisten jääneen kaipaamaan ohjausta. Se on ihmisen luonteessa. Nyt meidän on kuitenkin aika viisastua ja alkaa luomaan uusia, oikeanlaisia ja todellisuuden mukaisia normeja. Vanhoissa oli paljon hyvääkin, mutta uusia kaivataan kipeästi.

Uskon ja kirkon rakenteita, oikeellisuutta ja moraalia koetellaan nyt oikein kunnolla. Vaikka tätä ja sen valtaa on jokainen meistä yrittänyt aikojen saatossa horjuttaa, siellä se yhä on. Katolinen kirkko on nyt viimein uuden paavin avulla jouduttanut avoimuuttaan. Hänen johdollaan kirkko tunnusti piispojen ja pappien syyllistyneen hyväksikäyttöön. Nyt isoimpana ongelmana on saada siihen syyllistyneet oikeuden eteen. Uhrit sankoin joukoin hakevat lohtua julkisesta nöyryytyksestä ja tuomiosta. Nämä erilaiset ilmiöt, joihin tämäkin eittämättä kuuluu, ovat ajan hengen mukaisia – totuuden pitää tulla julki. Totuus tässä ja kaikissa muissakin asioissa lopulta voittaa.

Äly vai rakkaus?

Äly on kiehtovaa ja lumoavaa, erityisesti ihmisessä. Se kiinnittää huomiomme ja kiihottaa mieltämme kuulemaan lisää. Rakkaus taas on mielestämme monesti vain höpinää, joka on vain maallista, ei taivaallista. Se on lempeä kumppanimme tai jonkun juuri tapaamamme ihmisen kanssa.

Äly on meissä toiminto, jota mielemme ohjailee. Jollakulla meistä on enemmän älyä kuin rakkautta tai viisautta. Ollessani lapsi ja nuori sain aika usein kuulla vähättelyä, etten ole riittävän älykäs: “Et sinä ymmärrä, ole hiljaa.” Se kieltämättä ärsytti ja suututtikin aika paljon. Järjen käyttö oli sallittua ja suotavaa. Sellainen mentaliteetti oli vallalla 1900-luvun ihmisen mielessä. Älyn valta on toki tulossa tiensä päähän, mutta sitä tarvitaan silti, myös henkisessä kehityksessä. Millaisesta älystä tässä on kyse? Äly, jota kaipaamme henkisessä kehityksessämme, on tunneäly. Ilman tätä hienoa taitoa emme voi kehittyä. Pelkkä rationaalisen älyn käyttö yrittäessämme kehittyä henkisesti vie meidät umpikujaan itsemme kanssa. Yleisimpiä kysymyksiä, joita kuulen konsultaatioissani uusilta ihmisiltä, ovat “Mitä tehdä, kun koen henkisen kehitykseni olevan jumissa?” tai “Olen jumissa elämäni kanssa, mitä teen?”

Suurin syy jumittumisellemme on älyn liiallinen arvostaminen ja sydämemme ja tunteidemme sivuuttaminen. Kehomme ja mielemme tuottaa ja työntää meistä ja solumuististamme jatkuvasti jotain vanhaa ja salattua ulos. Sinne on varastoituna kaikki, mitä olemme koko elämämme ja kymmenien edellisten elämiemme varrella piilottaneeet: kokemukset, surut, ilot, kärsimykset sekä monenlaiset sitoumukset, lupaukset ja vannomiset. Nämä purkautuvat ulos eläessämme ja kohdatessamme niitä sieluja, joita kohtaamme.

Jokainen tuntemamme tunne on viesti keholtamme tai itseltämme jostain selvittämättömästä asiasta ja tunteesta. Näitä viestejä ja vinkkejä emme pysty rationaalisella mielellämme käsittelemään, vaan tunneälyllämme eli rakkaudella, joka meissä on asumassa syvällä sydämessämme. Toiset voisivat sanoa tätä tietoisuudeksi. Nyt jopa tiede on tutkinut tietoisuuttamme ja tullut siihen tulokseen, että se ei ole aivoissa vaan jossain muualla. Rationaalinen mielemme ja älymme toimii vasemmassa aivolohkossa, ja tunneälymme majailee unohdettuna oikeassa aivolohkossa.

Mikä sitten on se väylä, jolla voimme päästä yhteyteen oman tunneälymme kanssa ja lähemmäksi todellisuutemme selvittämistä? Meillä on tätä varten sydän. Meidän tulisi kääntää ajattelumme aivoistamme sydämeemme, tarkemmin sanottuna sydämemme temppeliin, jossa pääsemme yhteyteen tietoisuutemme kanssa. Omien opettajieni kautta opin tätä varten yksinkertaisen harjoituksen:

Sano tietoisesti mielessäsi:

Minä olen läsnä, nyt ja tässä.
Minä olen Rakkaus.
Minä olen sydämessäni.
Minä olen hiljaa ja minä kuuntelen.

Näillä yksinkertaisilla alitajuntaamme ja mieltämme ohjaavilla lauseilla voimme päästä rajattoman tietoisuuden lähteelle. Tämä on liian yksinkertainen ajatus rationaaliselle mielellemme, mutta jos epäilet, niin kokeile. Se ei ota, jos ei anna.

Tarvitsemme yksinkertaisia ja helppoja luomisen lauseita, joilla täyttää alitajuntamme. Alitajuntamme on nyt täynnä tuhansia sekavia ja hajanaisia lauseita ja ajatuksia. Se on se vanha totuus, jolla pääsemme itsessämme eteenpäin: mielenhallinta. Jos mielemme on sotku, emme pysty keskittymään. Rakkaus on voimakas sana, joka luo kaiken uudeksi sinussa. Anna sille lupa luoda itseesi tietoisuus ja rakkaus. Se on tie heräävään tunneälykkyyteemme ja oivallukseemme maailmasta.

Äly on tulvillaan opittua tietoa ja uskomuksia, jotka rajoittavat kehitystämme ja elämäämme. Rakkaus – rakkauden tie – on puhdasta tietoisuutta ja viisautta. Sinne ei mahdu uskomusta tai harhaa. Tämä on tietoisuuden luonne; se vain on. Mikä sitten on tämän tietoisuuden takana? Se on loputon ja rajaton olento, joka on. Se on Pyyteetön Rakkaus, Jumala, Alkulähde tai jokin muu, miksi ikinä tahdotkaan sitä kutsua. Se on jokaiselle omansa. Me olemme tämän rajattoman Rakkauden sisällä. Mistä tiedämme, että tällainen suurempi voima on olemassa kaiken takana?

Oletko koskaan tuntenut asioiden ihmeellisesti järjestyvän, kuin taikaiskusta? Tunnetko sen hyvän rauhaisan olon, joka siitä seuraa? Oletko koskaan kokenut ihmeen, jota ei voi selittää? Äkillisen pelastuksen tai sattumuksen? Aivan kuin joku olisi lempeästi ohjannut jonnekin muualle varman kolarin odottaessa? Tällaisia tunteita tai havaintoja emme voi mitenkään siirtää sivuun älymme, uskontomme ja tieteen jättäessä asiat ja ilmiöt selittämättä. Kaikki tämä on ohjausta tai johdatusta. Mikä ja kuka meitä sitten ohjaa? Se on yksinkertaisesti sanottuna energia, Pyhä henki, tai minkä sanan olet itse sille löytänyt. Kyse on vain usein siitä, ettet usko, että sinua voitaisiin oman tietoisuutesi ulkopuolelta auttaa. Me emme suinkaan ole maailmassa yksin. Anna itsellesi lupa uskoa, että minua ohjataan, varsinkin jos tahdon ja pyydän sitä. Jos rohkaistut pyytämään ohjausta ja apua, älä odota sen tapahtuvan: silloin se ei tapahdu. Saat vain odottaa ja odottaa.

Katsoin yhtenä päivä televisiota kanavia selaillen. Vastaan tuli Alfa TV, jossa puhui juuri joku kristilliseen viitekehitykseen kuuluva tohtori. Hän puhui juuri sillä hetkellä avun pyytämisestä jumalalta. Hän sanoi: “Jos pyydät jotain Jumalalta, älä odota sen tapahtuvan heti. Jos pyydät, anna Jumalalle aikaa järjestää asia parhaalla mahdollisella tavalla sinulle. Et voi tietää, mitä hyvää ja vielä ekstraa hän on suunnitellut varallesi. Etkö haluaisi itsellesi vain parasta? Jos haluat sen parhaan mahdollisen tapahtuvan, älä hoputa Jumalaa. Haluaisitko hänen tuovan sinulle sen huonomman vaihtoehdon…” Jotenkin näin hän asian ilmaisi. Mietin sisälläni, että “Hihii, hienoa, kun joku puhuu asiaa!” Odottamisemme näivettää sen, mitä olemme pyytäneet. Pyytäessämme meidän täytyy heittää asiamme vain Pyyteettömän Rakkauden syliin ja jatkaa elämäämme ilman odotuksia. Näin voimme löytää ja saavuttaa tietoisuuden tai johonkin mieltämme askarruttavaan asiaan vastauksen. Se mitä näin saavutamme on puhdasta rakkautta, totuutta ja tietoisuutta.

Uskonto ja tiede ovat mielestäni kriisissä. Uskonto joutuu avautumaan, ja dogmien on murruttava sekä vääristellyn totuuden paljastuttava. Ilman kirkon reformia maailma ei voi uudistua eivätkä uskomukset vaihtua tietoisuudeksi. Luther aloitti prosessin, mutta se jäi pahasti kesken. Pekka Ervast puhui reformin tärkeydestä, mutta työ jäi häneltäkin kesken. Mielestäni uskontoa kaivataan, mutta sen tulisi olla enemmän ihmisen sisäinen asia, ei vallan ja mahdin väline. Se on liian kauan ottanut itselleen valtaa poliittisesta elämästä. Uskonnon ja sisäisen uskon paikka on syvällä sydämen temppelissämme, ja ulkoisena ilmiönä sen kuuluu ilmentyä politiikassa ja valtioiden hallinnoissa avarakatseisina, viisaina ja koko ihmiskuntaa koskevina päätöksinä.

Äly ja tiede joutuvat kamppailemaan lujaa oman sanomansa oikeutuksesta ja olemassaolosta maailmassa, jossa dualismi on katoamassa. Mielestäni sillä on tärkeä paikkansa hyvinvointimme ja elämämme kehittymisessä sekä maapallon suojelemisen osalta, mutta jos ja kun tiede yrittää ottaa osaa uskonnollisessa elämässämme ja luoda olettamuksistaan dogmeja elämäämme, se astuu suohon. Tällainen ajattelu on vaarallista ja vie ihmisen kehityksen suuntaa harhaan. Vallan ja päätöksenteon kuuluu olla meidän ja lopulta luojamme käsissä.

Lastemme on mielestäni lopulta ratkaistava, luottavatko he vuosituhansien uskomukseen vai nykyaikaisen tieteen olettamuuksiin; osaavatko he jo uutena nousevana polvena tuoda maailmaan jotain aivan uutta: maailman, jossa on uusi suuntaus – tieteen, uskonnon, älyn ja rakkauden liitto, joka vie meidät uudelle vuosisadalle ja uuteen aikaan superihmiskuntana.